Pieniä jännityksen askelia

Pirra

Jännittäkö jo, kutkutteleeko vatsanpohjassa? Tunnetko jo jopa pelkoa tulevasta, mietitkö miljoonia entä jos - skenaarioita. Mutta samaan aikaan, se järkevä puoli aivoissa on onnensa kukkuloilla ja toitottaa, että kaikki menee hyvin. Mutta silti sitä miettii kaikkia mahdollisia asioita joita voi mennä pieleen. Ehkä se on normaaliakin, kuitenkin olen ottamassa uuden askeleen elämässä. Nimittäin kolmen vuoden odotus pättyy, olen pian koiran omistaja. Ja olen onnellinen, tuli mitä tuli. Saan vihdoin sen oman pikku luontokappaleen, jota viedä lenkeillä ja jonka kanssa jakaa elämän. Kissat jatkavat tassuttelua vieressäni, ne toivottavasti ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan. Pian karvainen perhe on muutamaa karvaa karvaisempi.

Miksi minua jännittää? Miksi pelkään kaiken menevän mönkään? Ehkä siksi, että sen on minun luonteeni. Olen positiivinen, mutta silti salaa mielessäni pelkään olevani ainainen epäonnistuja. Tiedostan tämän ja yritän kehittää tätä piirrettä itsessäni. Minulla on onneksi itsetuntoani kohottavia harrastukia, niiden avulla olenkin kivunnut ylemmäs jo itseni arvostamisessa. Olen alkanut pikkuhiljaa uskomaan, että kyllä minä oikeastaan osaan.

   Mutta koiran kohdalla sellainen pieni, ehkä tervekkin, epävarmuus kalvaa mieltä. Osaanko sittenkään mukautua koiran luonteen mukaan, minulle tuleva koira kun on jo kaksi vuotias. Osaanko mukauttaa koulutukseni ja kuinka nopeasti opin lukemaan sen eleitä? Olenko hukassa? Olenko ihan huono omistaja, jos en heti saakaan kissojen ja koiran yhteiseloa sujumaan?

Vaikka tämä näyttääkin negatiiviselta, niin en ajattele kuitenkaan niin. Ajattelen tämän yltiöpositiivisena asiana. Saan koiran, vihdoinkin saan koiran. Ja mahtavan koiran saankin, jos muihin on uskomista. Pirra, saameksi moottori, on pehmeä ja herkkä sielu, joka sopii minunlaiselleni ihmiselle - tai ainakin näin toivotaan. Olen pehmeä ohjaaja, en paineista koiraa ja koulutan positiivisin metodein. En mieluusti ole kova, tosin minusta löytyy kyllä sellainenkin ääniskaala, ettei tosikaan. Jotain kai kertoo, että olen saanut ”Viiru perkele!” huudahduksella mastiffin päästämään irti toisesta koirasta, kun tappelu oli syntynyt. Muta kuten sanottu, en halua olla kova, enkä suoraan sanottuna aina osaakkaan kaikkiin pikku juttuihin puuttua. Ohitan josksu asiat olankohautuksella tai ajattelen ”meni jo.”
Mutta kuri silti pitää olla, en minä ihan kaikeka kuitenkaan olankohautuksella anna mennä. Kuri ja rakkaus oikeassa suhteessa on elämän perusta.

Perheemme entinen koira, sekarotuinen Manta, oli elämäni paras koira. Se opetti minulle niin paljon, kasvoimme aikuisiksi yhdessä. Manta oli mahtava opettaja, se ei antanut mitään ilmaiseksi. Koira piti saada tiettyyn mielentilaan, että treeneistä tuli mitään. Jos Manta ei ollut täysin hallinassani treenihetkellä, saattoi se kesken kaiken vain nostaa keskisormet pystyyn ja todeta, että hasta la vista bitch, tämä koiruus läks ny. Mantan motiivaation ylläpitäminen myös vaati työtä, sillä pelkkä namien ja kehujen antaminen ei riittänyt, vaikka se ahne otus olikin. Välillä koiran vireystasoa piti nostattaa oikealle tasolle riehuttamalla vetoleikeillä, joskus taas riitti pallon heittäminen.
   Manta oli kultainen otus. Välillä kun mikään ei onistunut ja istuin nurmella, kun koira huiteli minusta välittämättä omilla teillään, sitä tunsi itsensä epäonnistjaksi ja mietti, että minä olen paska kun koiran tuollaiseksi on saanut. Mutta sitten seuraavana päivänä koira olikin super ja kaikki meni kuin oppikirjoista. Ylä- ja alamäkiä, mutta silti pyyteetöntä rakkautta. Aina iltaisin koira mönki viereeni nukkumaan aivan liian pieneen sänkyyn ja ahtauden yllättäessä, siirtyi se sängyn viereen nukkumaan ja vartioi untani. Manta tulee aina olemaan se ykköskoira, se ensimmäinen ja rakkain. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei joku toinen koira voisi antaa samalla tavalla rakkautta. Tiedän, että tulen rakastumaan Pirraan samalla tavalla kuin Mantaan, mutta silti sydämessä on se pieni erityinen soppi Mantalle, joka on pyhitetty vain ja ainoastaan sille, ei kenellekkään muulle.

Mutta mitä toivon tulevasta koirasta?
Toivon kaveria, joka uskaltaa hakea tukea minusta. Haluan rennon koiran, jonka kansa touhuta sitten milloin mitäkin. Ei mitään tavoitteellista ehkä, kunhan touhutaan mitä huvittaa ja mistä molemmat tykkää. Tai mistä sen tietää, ehkä hurahdan johonkin lajiin ja haluan edetäkkin pidemmälle.  Mutta kaikkein eniten kaipaan vain koiraa, sitä elollista olentoa joka katsoo sinua vilpittömästi silmiin ja odottaa käskyä. Olentoa joka on riippuvainen sinusta, joka antaa pyyteetöntä rakkautta.

   Kolme vuotta on ollut pitkä aika ilman koiraa. Ystäväni ovat ottaneet koiria, olen palluttanut niitä ja miettinyt, että kohta minullakin on koira, voidaan kaikki sitten harrastaa yhdessä. Voidaan puhua ja höpöttää loputtomiin aiheesta.
   Olen selannut lukemattomia ”annetaan koti” – ilmoituksia, mutta en ole uskaltanut tarttua härkää sarvista. Olen katsonut satoja kasvattajia, miettinyt pennun ottamista, mutta aina elämäntilanne on ollut hankala, enkä ole halunnut ottaa pentua siihen hetkeen. Olen vain siirtänyt, odottanut oikeaa hetkeä. Nyt ei täydellisempää hetkeä tulisikaan.

Yhtenä todella kylmänä iltana, kävelin kaverini kanssa Helsingin keskustassa. Naamani oli juuri jäätymässä ja huomasin tarkkailevani kaverin nuorta lapinporokoiraa, joka vain tessutteli iloisena kaupungin hälyssä. Uskaltauduin hetken miettimään, että sitten kun minullakin on koira, minun täytyy tulla sen kanssa ihmisten ilmoille.

   Meni pari tuntia eteenpäin, kasvoni olivat jo syväjäässä huivista huolimatta ja en enää tuntenut enää lihaksiani. Kaverini pudotti hyvälaatuisen pommin. Hänen työssäoppimispaikassa olisi koira vailla kotia. Pirra asuu kaukana pohjoisessa, porotalouden työkoirana. Pirra ei valitettavasti toimi poroilla, joten sitä ei voida pitää. Kaverini ehdotti, että minä ottaisin Pirran. Sopisimme hyvin yhteen, sillä hän tiesi minun olevan sujut pehmeiden koirien kanssa.
Olin ensiksi vähän nihkeä, aikuinen koira minulle. Eh, haluaisin pennun ja haluaisin itse peruskouluttaa ja antaa pohjan. Mutta lupasin miettiä asiaa. Illalla sitten sängyssä aloin miettimään, että miksi sen koiran pitäisi olla pentu. Miksi minun pitäisi saada raakile, joka paskoo ja kusee joka nurkan täyteen, ennen kuin ymmärtää, että ulos tarpeiden tekeminen onkin ihan mukavaa? Miksen voisi jo peruskoulutettua koiraa mukamas hioa, eihän kaksi vuotias ole mikään ikäloppu, elämänsä kunosshaan se olisi. Joten annoin itselleni luvan, nyt saisi loppua tämä koiraton elämä. Ottaisin Pirran, ottaisin hyvälaatuisen riskin elämässäni.

Joten tässä sitä nyt ollaan, odotellaan karvakasan saapumista. Ainahan voi olla mahdollisuus, ettei Pirra sopeudu tänne, mutta kaikkeni teen ja yritän. Kissojen kanssa tulee varmasti se suurin ongelma jos tulee, mutta onneksi kissaani ovat todella sosiaallisia. Aion tehdä kaikkeni, että tutustuminen menee hyvin. Ajattelin pyytää veljeni 12 viikkoista koiranpentua käymään täällä ennen Pirran tuloa, niin kissat näkisi ensin sellaisen pienen version koirasta. Olen valmis vuoraamaan koko kodin ties millä feronomeilla ja koiraporteilla. Olenkin ostamassa koiraporttia, joka mahdollistaa kissoille rauhallisen tilan, minne Pirra ei pääse. Onneksi kissat viihtyvät muutekin kaappieni päällä, niin ne osaavat jo valmiiksi nousta korkealle.

Vielä on aikaa, ennen kuin Pirra saapuu pohjoisesta etelään. Tarkkaa päivää ei ole vielä sovittu, mutta ehkä uuden vuoden jälkeen. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi minulla on kaikkea muuta puuhaa odotelelssa. Selailen ruokamerkkejä ja netikauppoja, kun etsin tarvikkeita. Lähinnä etsin häkkejä ja koiraportteja. Silti eksyn katsomaan turhiakin asioita, kuten esimerkiksi 30e maksavaa koiran ruokakulhoa, jossa on pöllöjä. Olen vakaasti kuitenkin päättänyt, etten osta mitään turhia asioita. Minulla on jo kaksi itsetehtyä nahkahihnaa ja Pirran mukana tulee varmasti panta. Häkki olisi mukava saada Pirran tuloon mennessä sillä olisi mukavaa, että saisin tehtyä Pirralle häkistä turvapaikan jonne mennä rauhoittumaan. Koiraportti on ehdoton sillä haluan, että kisan ja koian välillä on aluksi portti. Ja varsinkin kun lähden jonnekkin, niin voin hyvin mielin lähteä kun tiedän, että karvakasat on eri puolella porttia. 

Mutta tälläisiä mietteitä tänään, perhosia lentelee vatsassa, mutta odotan tulevaa innolla ja uteliaisuudella. Hyvää kanattaa odottaa, ja onhan sitä odotettu jo kolme vuotta, joten on jo aikakin saada uusi karvainen kaveri vanhojen joukkoon. Pienin askelin kohti uutta lukua - koiran omistamista.

                                  Kaikki kolme kuvaa on ottanut Jonna Mäkinen