 |
| Hyvää huomenta! |
Kello 3:03 kaikuu aivan liian äänekäs herätys soimaan.
Taisin päästää suustani pienen kirosanojen litanian. Väsytti niin paljon, ettei
varmaan koskaan ollut väsyttänyt näin paljon. Kampesin itseni silti sängystä
ylös ja raahauduin zombina keittämään kahvia. En juo normaalisti kahvia, en
oikeastaan edes pidä kahvin mausta, mutta tänään oli sen verran väsyttävä päivä
edessä, että pakko oli juoda ,että selviäisi. Peitin kahvin maun aivan liian
äklömakean kaakaon alle ja join koko helahoidon sisuksiini. Söin ilman ruokahalua eilen tehtyä
makaroonilaatikkoa muutaman kauhallisen. Katsoin kännykkääni ja huomasin, että
väsyneenä ajantaju on vähän eri luokkaa kuin hereillä. Tuntui että, olisi
mennyt ainakin 20 minuuttia, mutta oikeasti ei ollut mennyt edes 10 minuuttia.
Kissani Tee loikki ympäriinsä ja oli selvästikin mielissään,
kun kerrankin olin se kanssa samaan aikaan hereillä. Se pyöri jaloissani ja
kehräsi. Oi kun tuo kissa tietäisi minkä olin tuomassa kotiin.
Minkä sitten olin tuomassa kotiin?
No Pirran, tietenkin. 11 Huhtikuuta alkoi minun ja Pirran
yhtenen taival.
Lähdin aamuöisestä turusta puoli 4 ajamaan kohden
Tamperetta, jonne ystäväni ja Pirra saapuivat junalla. Jonna toi Pirran
mukanaan lapista, kun hän tuli käymään työharjoittelupaikastaan etelässä.
Ajoin musiikit huutaen kohden Tamperetta. Koitin pysyä
valppaana, sillä en halunnut nukahtaa rattiin.
8km ennen päämäärää, alkoi järkyttävä kofeiinitärinä. Olin juonut
aamulla todella tujua kahvia, joten nyt tottumaton kehoni päätti reagoida
runsaaseen kofeiniin. Olen elämäni aikana juonut kolme kuppia kahvia, nekin
kaikki kaakaoon sekoitettuna. Mietin
vain, että onko tämä sitä niin sanottua pärinää, jota saa energiajuomistakin.
Sammutin auton kolme kertaa hyvin loivaan alamäkeen, koska kytkinjalkani vain
yksinkertaisesti päätti olla hieman rauhaton ja keskittyminen alkoi tosissaan
herpaantua. Selvisin onneksi juna-asemalle ja sain pärinät päristyä, kun lähdin
etsiskelemään ystävääni ja uutta karvakasaa.
Hetken etsimisen jälkeen näin heidät. Ystäväni, joka seisoi
pitkän ajan jälkeen parin metrin päässä minusta ja pienen, uteliaan porokoiran,
joka ihmetteli minne oikein oli joutunut. Hetken rupattelun jälkeeen käännyin
Pirran puoleen. Se katsoi minua ujosti silmiin ja heilautti kerran häntäänsä.
Oliko tämä totta? Oliko tuo pieni karvainen ihme tosiaan minun?
Vedin syvään henkeä ja laskeuduin kyykkyyn. Tuo pieni
ihmeellinen eläin tuli luokseni ja nuuhkaisi minua ujosti. Hymyilin ja minulle
ojennettiin hihna.
”Pirra, tässä on uusi omistajasi.” Ystäväni sanoi ja
hymyilin. Tuo ujo koira vei heti sydämeni. Nousin seisomaan ja lähdin
johdattamaan kaksikkoa kohti autoani. Pirra kipitti iloisesti hihnan mitalla
minusta ja haisteli etelän ilmaa. Kuulin lokkien huutavan. Aloin jopa miettimään,
oliko Pirra koskaan kuullut lokkeja?
Saavuimme autolleni ja avasin oven. Pirra hyppäsi
kyselemättä takapenkille ja kiepsahti välittömästi pienelle kerälle ja alkoi
nukkua. En voinut kuin ihmetellä, miten tuo koira saattoi olla noin rauhallinen.
Se oli juuri viettänyt 10 tuntia junassa ja sitä enenen pari tuntia bussissa,
eikä ollut moksiksaan, kiertyi vain kerälle ja alkoi tuhisemaan.
Lähdimme ajamaan ja ajo sujui taas melko hyvin, suurin
kofeinitärinä oli loppunut ja ajelimme rauhaksiin pian heräävässä kaupungissa.
Keskustelimme niitä näitä, aivan kuin koskaan emme olisi olleet erossa. Tai
emmehän me olleetkaan, netti on keksitty, pidimme kyllä yhteyttä. Mutta en
muistanut koska olin viimeks nähnyt Jonnan kasvotusten. Oli siis todella
virkistävää olla vihdoin naamatusten, eikä aina vain puhua puhelimen kautta tai
viestien välityksellä.
Jossain välissä aamua, nälkä alkoi vaivata meitä molempia. Pysähdyimme abc:lle syömään. Pirra
heräsi auton pysähdyttyä uneestaan ja nosti päänsä, kun toivotin sille heipat
ja kävelimme sisälle rakennukseen. Tilasimme kunnon pihviannokset ja söimme ne
hyvällä ruokahalulla. Mietin päässäni,
miten Pirram ahtoi pärjätä. Mahtoikohan se ulista, olikohan se jopa peloissaan.
Se oli revitty tutusta ja turvallisesta ympäristöstä keskelle etelän kylmää
kevättä, ja se oli viettänyt pitkän yön junassa ja nyt autossa. Sitten vielä se
jätettiin yksin autoon, vieraaseen autoon, jossa haisi varmasti miljoonan eri
eläimen haju. Menimme sitten lopulta takaisin autolle ja näin kaksi valpasta korvaparia
auton ikkunassa. Huomasin Pirrasta heti, ettei se ollut mitenkään moksiskaan
odottelusta. Se oli varsin tyyni, katseli rauhassa ympärilleen ja heti kun
palasimme, kävi se takaisin nukkumaan takapenkille.
Matka jatkui ja päädyimme äitini työpaikalle. Äiti oli
kiinnostunut uudesta asukkaastani, ja päätin nopeasti käydä pyötähtämässä hänen
työpaikkansa pihalla ja esittelemässä uutta karvaista perheenjäsentäni. Äitini
ihastui Pirraan heti. Pirra oli tietenkin ujo, sillä olihan se täysin vieraassa
tilanteessa ja vasta yritti luoda jotain ajatuskarttaa päässään, mitä nämä
kaikki paikat ja ihmiset olivat. Mutta äitini silti kehui Pirraa hyvin
rauhalliseksi ja olihan se sitä. Pirra oli ja on edelleenkin todella
rauhallinen. Se osaa kyllä juosta ja riehua kun sen aika on, mutta
yleispiirteiltään se on tyyni.
Kun olimme vaihtaneet nopeat kuulumiset, ajoin Jonnan kotiin
ja jäin hetkeksi hänen luokseen. Otimme muutaman kuvan minusta ja Pirrasta,
ajatuksella että täytyyhän tämä päivä nyt ikuistaa kuvinkin. En kuitenkaan
halunnut kauhean kauaa enää häiritä Jonnaa, hänkin varmasti halusi nukkumaan,
niin jännittynein mielin lähdin ajamaan kohden kotiani. Minua pelotti, suorastaan.
Jonnan läsnäolo oli rauhoittanut ajatuksiani, mutta nyt kun olin yksin, olin
kauhuissani. Keksin miljoonia mitä jos skenaarioita, pelkäsin kuollakseni, että
jotain pahaa tapahtuisi.
Mutta minun tuli kohdata arki, yrittää ja uskaltaa. Ulkoilutin
Pirran nopeasti kerrostaloni pihassa, ja sitten lähdin nousemaan portaita.
Ulko-oven avattuani pidin Piran vielä hihnassa, sillä en halunnut, että kissani
Tee ryntäisi jostain ilman, että koira olisi kontrollissani. Kävin katsomassa
missä Tee oli ja näin, että se oli vaatehuoneeni hyllyllä. Kävin nopeasti
pyörähtämässä Pirran kanssa vaatehuoneesa niin, että Tee näki, että talossa nyt
sitten olisi uusi tuttavuus. Tee tuijotti silmät pyöreinä kaapin päältä, kun
Pirra nuuhki lattiaa.
Sen jälkeen ruokin Pirran ja itse join kupin teetä. Kello ei
ollut edes 12 päivällä ja olin ollut niin kauan hereillä. Katsoin teetä
juodessa Pirraa, joka söi jokaista liikettäni tarkkaillen ruokaansa. Päätin
nukkua hetken, mutta en uskaltanut nukkua ilman, että Pirra olisi kiinni. En
halunnut ottaa riskiä, että Tee tulisi vaatehuoneesta pois ja Pirra ryntäisi
sen perään. Joten pyysin Pirran sohvalle ja kävin nukkumaan hihna käden läpi
pujotettuna. Onneksi olimme molemmat edelleen matkasta väsyneitä, niin poroakaan
ei haitannut nukkua muutamaa tuntia lisää.
Herättyämme lähdimme kunnon lenkille. En ollut tottunut liikkumaan alueellani
kävellen, sillä minun ei ollut tarvinnut kävellä lähikauppaa kauemmas. En ollut
asunut Turussa niin kauan, että alue olisi tullut tutuksi. Joten ei muuta kuin
töppöstä toisen eteen ja kävelylle. Löysimme oikein kivan lenkkipolun, joka
luikerteli joen vierustaa pitkin. Olin
päivällä nukkumisesta huolimatta jotenkin todella nuutunut, 35min kävelyn jälkeen voimat katosi
kropastani. Hetken jo mietin, että ei hemmetti, menenkö bussilla takaisin
kotiin, jotenkin voimat katosi ihan täysin.Vedin syvään vain henkeä ja huilailin 10 min joen rantaan viedyllä penkillä. Pirra istui sulassa sovussa kanssani penkin vieressä ja tarkkaili joessa uiskentelevaa sorsaa. Katselin koiraa ja en voinut olla hymyilemättä. Tuo karvakasa oli minun, ihan vain minun.
Selvisimme lenkistä, eikä edes vastaantuleva pikkuinen, varmankin
sekarotuinen, koira haitannut meitä. Pirra ohitti koiran mukisematta ja ei edes
haukkunut takaisin. En voinut olla tyytyväisempi Pirraan, joka ohitti ilman
metelöintiä toisen koirakon.
Tuli ilta ja hetki jota jännitin, tapahtui. Tee tuli varovasti vaatehuoneesta katsomaan, olisiko se karvainen otus kadonnut jo hänen taloudestaan. Pirra makasi vieressäni sohvalla ja huomasi heti tuon pienen karvaisen otuksen. Porokoiran korvat nousivat kuin lähettimet, se jokaisella solullaan olisi halunnut mennä tervehtimään tuota pörröistä otusta. Mutta sen piti malttaa. Olin päättänyt, että Tee on se, ketä tekee aloitteen tulla Pirran lähelle, kun olisi valmis. Siihen asti, Pirran tulisi malttaa ja vain tyytyä katselemaan.
Tee poistui aluksi todella nopeasti, mutta uteliaisuus vei
voiton. Uudestaan ja uudestaan tuo harmaa kissa tuli istumaan vaatehuoneen oven
viereen, tarkkailemaan uutta asukkiamme. Vartin kaksikko tuijotteli toisiaan,
mittailivat ja pohtivat mitähän toinen oikein aikoi. Lopulta tee naukaisi ja
meni takaisin nukkumaan vaatehuoneeseen. Se oli saanut tältä päivältä
tarpeeksi, mutta olin silti tyytyväinen. Tee oli kuitenkin uskaltautunut jo
vaatehuoneen ulkopuolelle, se oli jo puoli voittoa. Pirra oli koko ajan
malttanut maata sohvalla ja van katsella. Kaikki oli siis varsin hyvin, eikä
kauhuskenaarioni ollut toteutunut. Eli se, että Pirra juoksee pitkin taloa
kissan perässä ja jompikumpi loukkaisi toinen toista. Kaikki oli oikeastaan
mennyt pelottavan mutkattomasti ensimmäiseksi päiväksi.
 |
| Kissan ja koiran ensikohtaaminen |
Pirran jätin ensimmäiseksi yöksi koiraportin taakse vessaan,
sillä halusin tarjota kissalle tutun ja turvallisen tavan viettää halutessaan
yö, eli nukkua minun kanssani. Tee oli tottunut tähän tapan vuosien saatossa,
ja halusin sen jatkuvan myös nytkin. Rutiinit tuo turvaa.
Mutta tälläinen lyhykäisyydessään oli meidän eka päivä.
Pirra oli todella rauhallinen, jokseenkin hyvin ujo ja vähän säikky nopeille
liikkeille. Mutta onkin nyt hyvä huomata, että tässä ajan kuluessa Pirra on
alkanut luottamaan minuun, se ei reagoi minuun enää niin herkästi säpsähtämällä
ja siirtymällä jos liikuin, vaan se uskaltaa nyt nukkua vaikka astuisin sen yli
liikkuessani. Siitä on myös kuoriutunut utelias ja sosialinen koira, mutta
siitä sitten seuraavassa postauksessa enemmän 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti